maanantai 2. joulukuuta 2013

Meidän tytöt: Anamika ja Aryananda

”Auntie, please! Me, me!” Aryananda yrittää koiranpennun anovalla katseella ja tekee kampausliikkeitä märkiin hiuksiinsa. Käyn juuri täikammalla läpi Aryanandan pikkusiskon, Anamikan päätä. ”Shrikuti, no lice”, tyttö jatkaa käyttäen siskonsa lempinimeä. Selitän jälleen kerran, että jokainen pää kammataan, mutta yksi kerrallaan. Myös ne tytöt kammataan, joiden päässä ei vilise satoja öttiäisiä, vaan ainoastaan muutamia. Aryanandan vuoro ei ole vielä. ”Auntie no! Me! Please!” Aryananda ottaa kärsivimmän ilmeensä ja käyttää kaikki näyttelijän- ja englanninkielentaitonsa päästäkseen jonon ohi.

On viikonloppu ja viikottainen täidentappo-operaatio. Alan tottua tähän. Ensin shampoota joka päähän, sitten viiden minuutin odotus, huuhtelu ja kampaaminen. Isot pesevät ja kampaavat onneksi itse itsensä. Silti tähän menee koko ilta. Istun kylpyhuoneen ulkoportailla, kampaan mustaa tukkaa, kampaan tarttuu kymmenittäin täitä; suurin osa kuolleita, jokunen sätkii vielä. Alastomat, vaahtopäiset lapset kikattavat, leikkivät vesileikkejä, harjaavat hampaita, menevät huuhtelemaan kunhan muistan muistuttaa ja istuvat sitten eteeni loputtomana virtana. Laulamme lauluja, rupattelemme, kauhistelemme täiden määrää. Ihan joka välissä Aryananda yrittää jonon ohi.

Shrikuti on isosiskoaan itsenäisempi ja vähemmän kiinnostunut aikuisista. Hän on löytänyt Sukrithamin tytöistä rinnalleen omanikäisensä ystävän, jonka kanssa koluaa metsässä, rakentelee majoja ja kiipeilee. Sisällä hänellä on tapana istua vähän reunempana ja tarkkailla viisailla silmillään isompien touhuja.

8-vuotias Anamika ja 9-vuotias Aryananda ovat alun perin tämän kylän lapsia. He tulevat perheestä, jossa on kolme tyttöä. Nuorin siskoista on neljävuotias ja asuu toistaiseksi isänsä kanssa. Tytöt muuttivat Sukrithamiin pienet mielet täynnä vihaa tämän vuoden alussa. Äiti oli juuri jättänyt perheensä ilman ennakkovaroitusta ja muuttanut toiseen kaupunkiin vieraan miehen kanssa. Tämän jälkeen kukaan ei ole kuullut äidistä mitään.

Kun äiti vielä asui kotona, hänellä ei ollut tapana huolehtia tytöistä laisinkaan. Tytöt saivat kuulla olevansa epätoivottuja ja tiellä. Äiti oli paikalla, muttei koskaan läsnä. Tasaisin väliajoin hän kuitenkin hakkasi lapsiaan ja edelleen tytöt ovat välillä hämmentyneitä aikuisen hellemmästä kosketuksesta.

Tyttöjen isä on rikshakuski, joka lähtee aamulla aikaisin töihin ja palaa kotiin myöhään illalla. Isä on aika lailla pihalla maailman menosta, eikä juuri ymmärrä lastensa tilannetta. Aluksi hän oli pelkästään masentunut tyttöjen muuttaessa Sukrithamiin. Siitä syystä nuorimmainen jäi vielä kotiin, vaikka isällä ei ole henkisiä eikä taloudellisia mahdollisuuksia taata lapsilleen minkäänlaista tulevaisuutta. Nykyään vierailupäivinä isä jo hymyilee ja kiittää hyvästä hoidosta. Eikä hän lakkaa ihailemasta tyttöjensä koulumenestystä. Pikkusisko muuttaa ensi vuonna siskojensa luokse ja isään pidetään koko ajan yhteyttä.

Shrikuti ja Aryananda opettelevat koululaisiksi. Molemmille on uutta, että aikuisia kiinnostaa heidän koulunkäyntinsä ja että sitä valvotaan. Läksyjä tehdään, koulupuvut pestään ja aamulla kouluun mennään siihen aikaan kun koulu alkaa.

Päivällisen jälkeen kokoonnumme päivittäiseen draamahetkeen ja sen jälkeen tehdään tunti läksyjä. Istun lattialla ja tarkistan jonkun ison tytön englannin esitelmän kielioppia. Aryananda työntää kirjansa esitelmäpaperin ja kasvojeni väliin: ”Auntie, maths. Please! My homework!” Vedän henkeä ja katson tyttöä silmiin. Matikkaan saa apua, kun olen ensin tarkistanut tämän tehtävän. Kokeile ensin itse. Aryananda ei hievahdakaan ja jatkaa vaatimista. Minuutin kuluttua siirrän tytön metrin päähän meistä ja jatkan meneillään olevaa hommaa.
Kun siirryn Aryanandan matikankirjan ääreen, läksyyn ei ole tehty merkintääkän. Laskeminen alkaa sujua heti, kun sitä tehdään yhdessä. Yhteistä kieltä ei vielä ole. Kaikki selittäminen tapahtuu piirtämällä ja keittiötarpeista kyhäämilläni havainnollistamisvälineillä. Se ei oikeastaan haittaa, koska ei tässä matematiikasta ole missään vaiheessa ollutkaan kysymys. Läksyt tulevat valmiiksi, läpäyttelemme yläfemmoja ja nauramme molemmat huojentuneina.

Menen peittelemään Ennin lastenhuoneen yläsänkyyn. Pari isoa tyttöä tulee laulamaan iltalaulua, lähden hiippailemaan takaisin. ”Auntie”, kuuluu toiselta puolelta huonetta. Se on Shrikuti. Istun hetkeksi sängyn viereen paijailemaan väsynyttä ja haukottelen itsekin. Shrikuti nousee istumaan, ottaa kasvoni käsiensä väliin ja paijaa hellästi. Samaan aikaan tyttö katsoo suoraan sisääni viisailla, vakavilla silmillään. Saan suukon kummallekin poskelle ja pieni ääni kuiskaa korvaani: ”I love you auntie. Good night.”

Annamarika

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti