lauantai 14. joulukuuta 2013

Kiitollisuudesta



Viime aikoina olen lukenut suuren määrän erilaisia elämän parantamiseen liittyviä blogipostauksia ja kirjoja, sattuneesta syystä varsinkin Annamarikan linkkaamia ja vinkkaamia juttuja. Moni on osunut omaan elämäänkin ja asenteeseen ja uponnut syvälle. Ajatukseni hyvästä elämästä ja siitä mistä palasista se koostuu ovat muuttuneet paljonkin vuosien varrella kuten aikuistuvalta ihmiseltä voi olettaakin, mutta moni järkeenkäypänä pitämäni miete ja oivallus on myös unohtunut arjen alle.

Täällä ollessa olen kovasti miettinyt kiitollisuuden aihetta. Ehkä erityisesti siksi että äskettäin Yhdysvalloissa oli kiitospäivä ja aiheesta oli juttua esimerkiksi Tedissä. Annamarika linkkasi minulle myös tällaisen kirjoituksen, jonka kuvaus ei ole kovin kaukana kotikulmien Hullujen Päivien meiningistä, toki sillä erotuksella että hullarit eivät liity mihinkään kansalliseen juhlapäivään ja sillä, että kukaan ei todellakaan säästä rahaa vaikka kantaisi keltaisessa kassissa kotiinsa jotain oikeasti tarpeellistakin.

Oma muutokseni tässä aiheessa on ollut vaikea. Olen nimittäin Ostaja. Innostun jatkuvasti uusista asioista ja pystyn nopeasti perustelemaan miksi mikäkin uusi laite tai tavara on tarvehankinta, ei suinkaan halu. Esimerkiksi isomman television hankinta on ollut tosi usein mielessä, ja perustelukin on helppo: olenhan ammatiltani kuvaaja ja elokuvat pitäisi siis katsoa mahdollisimman isolta ja vaikuttavalta pinnalta. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän ostoherkän ominaisuuteni, joka on ollut osa minua ihan lapsesta saakka. On vaikea sanoa mistä siinä on kyse tai mihin se juontaa, koska kumpikaan veljistäni ei kärsi samasta vaivasta.

Anna teki vuodelle 2013 suuren päätöksen: hän ei ole ostanut mitään uutta itselleen koko vuonna. Ei vaatteita, tavaroita, kirjoja, mitään. Ihmisille olemme antaneet aineettomia lahjoja. Monella tavalla tämä uudenvuodenlupaus on vaikuttanut myös minuun. Se on nimittäin ollut piikki omaan Ostajan luonteeseeni. Yhtäkkiä olen pysähtynyt jokaisen harkitsemani ostoksen äärellä ja miettinyt hetkisen pidempään. Se hetkinen on lähes kaikilla kerroilla tepsinyt ja ostokset ovat jääneet kauppaan. Kummallista kyllä, muutos on ollut vieläkin suurempi. Enää mieleni ei nimittäin tee mennä sisään koko kauppaan. Tänä vuonna olen Suomessa ostanut yhden valkoisen kauluspaidan isoa juhlaa varten ja yhden t-paidan. Täällä ollessani olen ostanut kaksi keralalaista perinnevaatetta, kolmet alushousut (Daisy-koira repi kahdet koska unohdin ne ulos pyykkinarulle) ja kaksi kauluspaitaa, koska täällä jokainen mies käyttää kauluspaitaa ja t-paita alkoi tuntua rahvaanomaiselta. Siinä vaateostokseni koko vuodelle. Samaan aikaan olen vähentänyt omia tavaroitani ja vaatteitani rankasti.

Aikaisemmin en yhdistänyt tätä kaikkea niinkään kiitollisuuteen. Tarkoitus on ollut oikeastaan määrittelemätön: ehkä pienentää hiilijalanjälkeä, vähentää rahankäyttöäni, yksinkertaistaa ympäristöäni, käyttää aikaani paremmin, olla jollain epämääräisellä tavalla parempi ihminen. Kiitollisuus on ollut hieman hankala käsite ja pakotettu tunne. Ikään kuin jokin nöyrä ele, jotain jolla pitäisi olla jokin kohde jota kiittää. Vasta muutama päivä sitten tajusin mistä siinä on kyse, ainakin minulle.

Kun ostimme ikioman intialaisen skootterimme vuosimallia 2007
(no, skootteri on Sukrithamin nimissä ja jää toki tänne meidän lähdettyämme, jotta tytöt voivat käyttää sitä ja opetella ajamaan), sain todellisen tulikasteen ajamaan oppimisessa - tekisi mieli käyttää termiä CRASH course. Menimme hakemaan uutta ajokkiamme Mahadevin kanssa autokyydillä. Korjaamolla josta sen hankimme minulle iskettiin sitten avaimet käteen. Pitihän se ajaa kotiin. No, ei muuta kuin pyörän selkään ja tien päälle. Noin viiden minuutin jälkeen, kun tuntuma kaasuun ja jarruun oli saavutettu, alkoi ajaminen tuntua ihanalta. Aivan mielettömän hauskalta! Tie oli tasainen ja rikshojen ja bussien välissä pujottelu nosti mahtavan adrenaliinipiikin. Mielessäni kiitin elämää ja sitä että sain olla täällä, tuntea itseni vapaaksi ja huolettomaksi ja että skootteri kiihtyi niin mainion ketterästi. Ajattelin että tässä on nyt syy siihen, miksi minua on kiehtonut niin pitkään ajatus moottoripyöräkortin ajamisesta.

Muutama päivä myöhemmin ajoin Anna ja Enni kyydissäni kaupunkiin. Olin huonolla tuulella ja Enni taisi valittaa väsymystään. Mietin itsekseni kuinka rasittavaa on ajaa näillä huonoilla teillä, varoa jatkuvasti hulluja bussikuskeja, niska ja selkäkin tässä väsyy, onpas muuten epämukava penkki, mitä toikin tossa viereisessä autossa huitoo, toivottavasti ollaan pian perillä! Havahduin tähän ajatuskierteeseeni ja ymmärsin siinä hetkessä mistä kiitollisuudessa on kyse. Vain joitain päiviä aiemmin olin ollut suurenmoisen iloinen jostain, mikä nyt oli vain rasite ja pakollista toimintaa päästäksemme paikasta maaseutu paikkaan kaupunki. Samassa kun ymmärsin tämän lävitseni kulki outo tunne. PÄÄTIN olla kiitollinen. Päätin nauttia siitä hetkestä, muistaa mikä siinä olikaan kivaa ja asennoitua koko asiaan positiivisella tavalla. Ihme kyllä se auttoi heti. Aloin hymyillä ja pidin taas hauskaa iloiten liikenteen kaaoksesta ja hälinästä ympärilläni.

Joskus asioiden pitää vain napsahtaa päässä paikoilleen. Tajusin mistä kiitollisuudessa on kyse: elämässäni on jotain hyvää, joka hetki. Että asiat, joihin olen tottunut ja jotka tuntuvat jokapäiväisiltä ja yhdentekeviltä, ovatkin itse asiassa hienoja juttuja joista on syytä olla kiitollinen. Että vessamatka joka tuntuu loputtomalta ja hankalalta joka päivä, onkin toissijainen murhe ja syytä on kiittää siitä, että ylipäänsä pääsen siistiin ja toimivaan vessaan. Tämä on nyt tätä maailmanparannusasiaa, mutta tottahan se on: kaikki ne pienet ja suuret asiat jotka otamme kodeissamme itsestäänselvyytenä, eivät ole sitä suurimmalle osalle ihmisistä. Enkä totisesti yritä sanoa että siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä, päinvastoin! Siitä on kuitenkin hyvä tuntea kiitollisuutta, koska onhan se ihanaa että voi koska vaan avata hanan ja juoda puhdasta ja jääkylmää vettä, joka vieläpä maistuu hyvältä. Kun on kiitollinen pienistäkin asioista, ei ehkä ole tarvetta vaihtaa 40-tuumaista televisiota 60-tuumaiseen. Ja mikä parasta, kun on kiitollinen, on myös onnellinen! Onnellinen omasta elämästään ja kaikista pienistä ja suurista asioista ja ihmisistä jotka siihen kuuluvat.

Lauri


maanantai 2. joulukuuta 2013

Meidän tytöt: Anamika ja Aryananda

”Auntie, please! Me, me!” Aryananda yrittää koiranpennun anovalla katseella ja tekee kampausliikkeitä märkiin hiuksiinsa. Käyn juuri täikammalla läpi Aryanandan pikkusiskon, Anamikan päätä. ”Shrikuti, no lice”, tyttö jatkaa käyttäen siskonsa lempinimeä. Selitän jälleen kerran, että jokainen pää kammataan, mutta yksi kerrallaan. Myös ne tytöt kammataan, joiden päässä ei vilise satoja öttiäisiä, vaan ainoastaan muutamia. Aryanandan vuoro ei ole vielä. ”Auntie no! Me! Please!” Aryananda ottaa kärsivimmän ilmeensä ja käyttää kaikki näyttelijän- ja englanninkielentaitonsa päästäkseen jonon ohi.

On viikonloppu ja viikottainen täidentappo-operaatio. Alan tottua tähän. Ensin shampoota joka päähän, sitten viiden minuutin odotus, huuhtelu ja kampaaminen. Isot pesevät ja kampaavat onneksi itse itsensä. Silti tähän menee koko ilta. Istun kylpyhuoneen ulkoportailla, kampaan mustaa tukkaa, kampaan tarttuu kymmenittäin täitä; suurin osa kuolleita, jokunen sätkii vielä. Alastomat, vaahtopäiset lapset kikattavat, leikkivät vesileikkejä, harjaavat hampaita, menevät huuhtelemaan kunhan muistan muistuttaa ja istuvat sitten eteeni loputtomana virtana. Laulamme lauluja, rupattelemme, kauhistelemme täiden määrää. Ihan joka välissä Aryananda yrittää jonon ohi.

Shrikuti on isosiskoaan itsenäisempi ja vähemmän kiinnostunut aikuisista. Hän on löytänyt Sukrithamin tytöistä rinnalleen omanikäisensä ystävän, jonka kanssa koluaa metsässä, rakentelee majoja ja kiipeilee. Sisällä hänellä on tapana istua vähän reunempana ja tarkkailla viisailla silmillään isompien touhuja.

8-vuotias Anamika ja 9-vuotias Aryananda ovat alun perin tämän kylän lapsia. He tulevat perheestä, jossa on kolme tyttöä. Nuorin siskoista on neljävuotias ja asuu toistaiseksi isänsä kanssa. Tytöt muuttivat Sukrithamiin pienet mielet täynnä vihaa tämän vuoden alussa. Äiti oli juuri jättänyt perheensä ilman ennakkovaroitusta ja muuttanut toiseen kaupunkiin vieraan miehen kanssa. Tämän jälkeen kukaan ei ole kuullut äidistä mitään.

Kun äiti vielä asui kotona, hänellä ei ollut tapana huolehtia tytöistä laisinkaan. Tytöt saivat kuulla olevansa epätoivottuja ja tiellä. Äiti oli paikalla, muttei koskaan läsnä. Tasaisin väliajoin hän kuitenkin hakkasi lapsiaan ja edelleen tytöt ovat välillä hämmentyneitä aikuisen hellemmästä kosketuksesta.

Tyttöjen isä on rikshakuski, joka lähtee aamulla aikaisin töihin ja palaa kotiin myöhään illalla. Isä on aika lailla pihalla maailman menosta, eikä juuri ymmärrä lastensa tilannetta. Aluksi hän oli pelkästään masentunut tyttöjen muuttaessa Sukrithamiin. Siitä syystä nuorimmainen jäi vielä kotiin, vaikka isällä ei ole henkisiä eikä taloudellisia mahdollisuuksia taata lapsilleen minkäänlaista tulevaisuutta. Nykyään vierailupäivinä isä jo hymyilee ja kiittää hyvästä hoidosta. Eikä hän lakkaa ihailemasta tyttöjensä koulumenestystä. Pikkusisko muuttaa ensi vuonna siskojensa luokse ja isään pidetään koko ajan yhteyttä.

Shrikuti ja Aryananda opettelevat koululaisiksi. Molemmille on uutta, että aikuisia kiinnostaa heidän koulunkäyntinsä ja että sitä valvotaan. Läksyjä tehdään, koulupuvut pestään ja aamulla kouluun mennään siihen aikaan kun koulu alkaa.

Päivällisen jälkeen kokoonnumme päivittäiseen draamahetkeen ja sen jälkeen tehdään tunti läksyjä. Istun lattialla ja tarkistan jonkun ison tytön englannin esitelmän kielioppia. Aryananda työntää kirjansa esitelmäpaperin ja kasvojeni väliin: ”Auntie, maths. Please! My homework!” Vedän henkeä ja katson tyttöä silmiin. Matikkaan saa apua, kun olen ensin tarkistanut tämän tehtävän. Kokeile ensin itse. Aryananda ei hievahdakaan ja jatkaa vaatimista. Minuutin kuluttua siirrän tytön metrin päähän meistä ja jatkan meneillään olevaa hommaa.
Kun siirryn Aryanandan matikankirjan ääreen, läksyyn ei ole tehty merkintääkän. Laskeminen alkaa sujua heti, kun sitä tehdään yhdessä. Yhteistä kieltä ei vielä ole. Kaikki selittäminen tapahtuu piirtämällä ja keittiötarpeista kyhäämilläni havainnollistamisvälineillä. Se ei oikeastaan haittaa, koska ei tässä matematiikasta ole missään vaiheessa ollutkaan kysymys. Läksyt tulevat valmiiksi, läpäyttelemme yläfemmoja ja nauramme molemmat huojentuneina.

Menen peittelemään Ennin lastenhuoneen yläsänkyyn. Pari isoa tyttöä tulee laulamaan iltalaulua, lähden hiippailemaan takaisin. ”Auntie”, kuuluu toiselta puolelta huonetta. Se on Shrikuti. Istun hetkeksi sängyn viereen paijailemaan väsynyttä ja haukottelen itsekin. Shrikuti nousee istumaan, ottaa kasvoni käsiensä väliin ja paijaa hellästi. Samaan aikaan tyttö katsoo suoraan sisääni viisailla, vakavilla silmillään. Saan suukon kummallekin poskelle ja pieni ääni kuiskaa korvaani: ”I love you auntie. Good night.”

Annamarika