Viime aikoina olen lukenut suuren määrän erilaisia elämän parantamiseen liittyviä blogipostauksia ja kirjoja, sattuneesta syystä varsinkin Annamarikan linkkaamia ja vinkkaamia juttuja. Moni on osunut omaan elämäänkin ja asenteeseen ja uponnut syvälle. Ajatukseni hyvästä elämästä ja siitä mistä palasista se koostuu ovat muuttuneet paljonkin vuosien varrella kuten aikuistuvalta ihmiseltä voi olettaakin, mutta moni järkeenkäypänä pitämäni miete ja oivallus on myös unohtunut arjen alle.
Täällä ollessa olen kovasti miettinyt kiitollisuuden aihetta. Ehkä erityisesti siksi että äskettäin Yhdysvalloissa oli kiitospäivä ja aiheesta oli juttua esimerkiksi Tedissä. Annamarika linkkasi minulle myös tällaisen kirjoituksen, jonka kuvaus ei ole kovin kaukana kotikulmien Hullujen Päivien meiningistä, toki sillä erotuksella että hullarit eivät liity mihinkään kansalliseen juhlapäivään ja sillä, että kukaan ei todellakaan säästä rahaa vaikka kantaisi keltaisessa kassissa kotiinsa jotain oikeasti tarpeellistakin.
Oma muutokseni tässä aiheessa on ollut vaikea. Olen nimittäin Ostaja. Innostun jatkuvasti uusista asioista ja pystyn nopeasti perustelemaan miksi mikäkin uusi laite tai tavara on tarvehankinta, ei suinkaan halu. Esimerkiksi isomman television hankinta on ollut tosi usein mielessä, ja perustelukin on helppo: olenhan ammatiltani kuvaaja ja elokuvat pitäisi siis katsoa mahdollisimman isolta ja vaikuttavalta pinnalta. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän ostoherkän ominaisuuteni, joka on ollut osa minua ihan lapsesta saakka. On vaikea sanoa mistä siinä on kyse tai mihin se juontaa, koska kumpikaan veljistäni ei kärsi samasta vaivasta.
Anna teki vuodelle 2013 suuren päätöksen: hän ei ole ostanut mitään uutta itselleen koko vuonna. Ei vaatteita, tavaroita, kirjoja, mitään. Ihmisille olemme antaneet aineettomia lahjoja. Monella tavalla tämä uudenvuodenlupaus on vaikuttanut myös minuun. Se on nimittäin ollut piikki omaan Ostajan luonteeseeni. Yhtäkkiä olen pysähtynyt jokaisen harkitsemani ostoksen äärellä ja miettinyt hetkisen pidempään. Se hetkinen on lähes kaikilla kerroilla tepsinyt ja ostokset ovat jääneet kauppaan. Kummallista kyllä, muutos on ollut vieläkin suurempi. Enää mieleni ei nimittäin tee mennä sisään koko kauppaan. Tänä vuonna olen Suomessa ostanut yhden valkoisen kauluspaidan isoa juhlaa varten ja yhden t-paidan. Täällä ollessani olen ostanut kaksi keralalaista perinnevaatetta, kolmet alushousut (Daisy-koira repi kahdet koska unohdin ne ulos pyykkinarulle) ja kaksi kauluspaitaa, koska täällä jokainen mies käyttää kauluspaitaa ja t-paita alkoi tuntua rahvaanomaiselta. Siinä vaateostokseni koko vuodelle. Samaan aikaan olen vähentänyt omia tavaroitani ja vaatteitani rankasti.
Aikaisemmin en yhdistänyt tätä kaikkea niinkään kiitollisuuteen. Tarkoitus on ollut oikeastaan määrittelemätön: ehkä pienentää hiilijalanjälkeä, vähentää rahankäyttöäni, yksinkertaistaa ympäristöäni, käyttää aikaani paremmin, olla jollain epämääräisellä tavalla parempi ihminen. Kiitollisuus on ollut hieman hankala käsite ja pakotettu tunne. Ikään kuin jokin nöyrä ele, jotain jolla pitäisi olla jokin kohde jota kiittää. Vasta muutama päivä sitten tajusin mistä siinä on kyse, ainakin minulle.
Kun ostimme ikioman intialaisen skootterimme vuosimallia 2007 (no, skootteri on Sukrithamin nimissä ja jää toki tänne meidän lähdettyämme, jotta tytöt voivat käyttää sitä ja opetella ajamaan), sain todellisen tulikasteen ajamaan oppimisessa - tekisi mieli käyttää termiä CRASH course. Menimme hakemaan uutta ajokkiamme Mahadevin kanssa autokyydillä. Korjaamolla josta sen hankimme minulle iskettiin sitten avaimet käteen. Pitihän se ajaa kotiin. No, ei muuta kuin pyörän selkään ja tien päälle. Noin viiden minuutin jälkeen, kun tuntuma kaasuun ja jarruun oli saavutettu, alkoi ajaminen tuntua ihanalta. Aivan mielettömän hauskalta! Tie oli tasainen ja rikshojen ja bussien välissä pujottelu nosti mahtavan adrenaliinipiikin. Mielessäni kiitin elämää ja sitä että sain olla täällä, tuntea itseni vapaaksi ja huolettomaksi ja että skootteri kiihtyi niin mainion ketterästi. Ajattelin että tässä on nyt syy siihen, miksi minua on kiehtonut niin pitkään ajatus moottoripyöräkortin ajamisesta.
Muutama päivä myöhemmin ajoin Anna ja Enni kyydissäni kaupunkiin. Olin huonolla tuulella ja Enni taisi valittaa väsymystään. Mietin itsekseni kuinka rasittavaa on ajaa näillä huonoilla teillä, varoa jatkuvasti hulluja bussikuskeja, niska ja selkäkin tässä väsyy, onpas muuten epämukava penkki, mitä toikin tossa viereisessä autossa huitoo, toivottavasti ollaan pian perillä! Havahduin tähän ajatuskierteeseeni ja ymmärsin siinä hetkessä mistä kiitollisuudessa on kyse. Vain joitain päiviä aiemmin olin ollut suurenmoisen iloinen jostain, mikä nyt oli vain rasite ja pakollista toimintaa päästäksemme paikasta maaseutu paikkaan kaupunki. Samassa kun ymmärsin tämän lävitseni kulki outo tunne. PÄÄTIN olla kiitollinen. Päätin nauttia siitä hetkestä, muistaa mikä siinä olikaan kivaa ja asennoitua koko asiaan positiivisella tavalla. Ihme kyllä se auttoi heti. Aloin hymyillä ja pidin taas hauskaa iloiten liikenteen kaaoksesta ja hälinästä ympärilläni.
Joskus asioiden pitää vain napsahtaa päässä paikoilleen. Tajusin mistä kiitollisuudessa on kyse: elämässäni on jotain hyvää, joka hetki. Että asiat, joihin olen tottunut ja jotka tuntuvat jokapäiväisiltä ja yhdentekeviltä, ovatkin itse asiassa hienoja juttuja joista on syytä olla kiitollinen. Että vessamatka joka tuntuu loputtomalta ja hankalalta joka päivä, onkin toissijainen murhe ja syytä on kiittää siitä, että ylipäänsä pääsen siistiin ja toimivaan vessaan. Tämä on nyt tätä maailmanparannusasiaa, mutta tottahan se on: kaikki ne pienet ja suuret asiat jotka otamme kodeissamme itsestäänselvyytenä, eivät ole sitä suurimmalle osalle ihmisistä. Enkä totisesti yritä sanoa että siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä, päinvastoin! Siitä on kuitenkin hyvä tuntea kiitollisuutta, koska onhan se ihanaa että voi koska vaan avata hanan ja juoda puhdasta ja jääkylmää vettä, joka vieläpä maistuu hyvältä. Kun on kiitollinen pienistäkin asioista, ei ehkä ole tarvetta vaihtaa 40-tuumaista televisiota 60-tuumaiseen. Ja mikä parasta, kun on kiitollinen, on myös onnellinen! Onnellinen omasta elämästään ja kaikista pienistä ja suurista asioista ja ihmisistä jotka siihen kuuluvat.
Täällä ollessa olen kovasti miettinyt kiitollisuuden aihetta. Ehkä erityisesti siksi että äskettäin Yhdysvalloissa oli kiitospäivä ja aiheesta oli juttua esimerkiksi Tedissä. Annamarika linkkasi minulle myös tällaisen kirjoituksen, jonka kuvaus ei ole kovin kaukana kotikulmien Hullujen Päivien meiningistä, toki sillä erotuksella että hullarit eivät liity mihinkään kansalliseen juhlapäivään ja sillä, että kukaan ei todellakaan säästä rahaa vaikka kantaisi keltaisessa kassissa kotiinsa jotain oikeasti tarpeellistakin.
Oma muutokseni tässä aiheessa on ollut vaikea. Olen nimittäin Ostaja. Innostun jatkuvasti uusista asioista ja pystyn nopeasti perustelemaan miksi mikäkin uusi laite tai tavara on tarvehankinta, ei suinkaan halu. Esimerkiksi isomman television hankinta on ollut tosi usein mielessä, ja perustelukin on helppo: olenhan ammatiltani kuvaaja ja elokuvat pitäisi siis katsoa mahdollisimman isolta ja vaikuttavalta pinnalta. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän ostoherkän ominaisuuteni, joka on ollut osa minua ihan lapsesta saakka. On vaikea sanoa mistä siinä on kyse tai mihin se juontaa, koska kumpikaan veljistäni ei kärsi samasta vaivasta.
Anna teki vuodelle 2013 suuren päätöksen: hän ei ole ostanut mitään uutta itselleen koko vuonna. Ei vaatteita, tavaroita, kirjoja, mitään. Ihmisille olemme antaneet aineettomia lahjoja. Monella tavalla tämä uudenvuodenlupaus on vaikuttanut myös minuun. Se on nimittäin ollut piikki omaan Ostajan luonteeseeni. Yhtäkkiä olen pysähtynyt jokaisen harkitsemani ostoksen äärellä ja miettinyt hetkisen pidempään. Se hetkinen on lähes kaikilla kerroilla tepsinyt ja ostokset ovat jääneet kauppaan. Kummallista kyllä, muutos on ollut vieläkin suurempi. Enää mieleni ei nimittäin tee mennä sisään koko kauppaan. Tänä vuonna olen Suomessa ostanut yhden valkoisen kauluspaidan isoa juhlaa varten ja yhden t-paidan. Täällä ollessani olen ostanut kaksi keralalaista perinnevaatetta, kolmet alushousut (Daisy-koira repi kahdet koska unohdin ne ulos pyykkinarulle) ja kaksi kauluspaitaa, koska täällä jokainen mies käyttää kauluspaitaa ja t-paita alkoi tuntua rahvaanomaiselta. Siinä vaateostokseni koko vuodelle. Samaan aikaan olen vähentänyt omia tavaroitani ja vaatteitani rankasti.
Aikaisemmin en yhdistänyt tätä kaikkea niinkään kiitollisuuteen. Tarkoitus on ollut oikeastaan määrittelemätön: ehkä pienentää hiilijalanjälkeä, vähentää rahankäyttöäni, yksinkertaistaa ympäristöäni, käyttää aikaani paremmin, olla jollain epämääräisellä tavalla parempi ihminen. Kiitollisuus on ollut hieman hankala käsite ja pakotettu tunne. Ikään kuin jokin nöyrä ele, jotain jolla pitäisi olla jokin kohde jota kiittää. Vasta muutama päivä sitten tajusin mistä siinä on kyse, ainakin minulle.
Kun ostimme ikioman intialaisen skootterimme vuosimallia 2007 (no, skootteri on Sukrithamin nimissä ja jää toki tänne meidän lähdettyämme, jotta tytöt voivat käyttää sitä ja opetella ajamaan), sain todellisen tulikasteen ajamaan oppimisessa - tekisi mieli käyttää termiä CRASH course. Menimme hakemaan uutta ajokkiamme Mahadevin kanssa autokyydillä. Korjaamolla josta sen hankimme minulle iskettiin sitten avaimet käteen. Pitihän se ajaa kotiin. No, ei muuta kuin pyörän selkään ja tien päälle. Noin viiden minuutin jälkeen, kun tuntuma kaasuun ja jarruun oli saavutettu, alkoi ajaminen tuntua ihanalta. Aivan mielettömän hauskalta! Tie oli tasainen ja rikshojen ja bussien välissä pujottelu nosti mahtavan adrenaliinipiikin. Mielessäni kiitin elämää ja sitä että sain olla täällä, tuntea itseni vapaaksi ja huolettomaksi ja että skootteri kiihtyi niin mainion ketterästi. Ajattelin että tässä on nyt syy siihen, miksi minua on kiehtonut niin pitkään ajatus moottoripyöräkortin ajamisesta.
Muutama päivä myöhemmin ajoin Anna ja Enni kyydissäni kaupunkiin. Olin huonolla tuulella ja Enni taisi valittaa väsymystään. Mietin itsekseni kuinka rasittavaa on ajaa näillä huonoilla teillä, varoa jatkuvasti hulluja bussikuskeja, niska ja selkäkin tässä väsyy, onpas muuten epämukava penkki, mitä toikin tossa viereisessä autossa huitoo, toivottavasti ollaan pian perillä! Havahduin tähän ajatuskierteeseeni ja ymmärsin siinä hetkessä mistä kiitollisuudessa on kyse. Vain joitain päiviä aiemmin olin ollut suurenmoisen iloinen jostain, mikä nyt oli vain rasite ja pakollista toimintaa päästäksemme paikasta maaseutu paikkaan kaupunki. Samassa kun ymmärsin tämän lävitseni kulki outo tunne. PÄÄTIN olla kiitollinen. Päätin nauttia siitä hetkestä, muistaa mikä siinä olikaan kivaa ja asennoitua koko asiaan positiivisella tavalla. Ihme kyllä se auttoi heti. Aloin hymyillä ja pidin taas hauskaa iloiten liikenteen kaaoksesta ja hälinästä ympärilläni.
Joskus asioiden pitää vain napsahtaa päässä paikoilleen. Tajusin mistä kiitollisuudessa on kyse: elämässäni on jotain hyvää, joka hetki. Että asiat, joihin olen tottunut ja jotka tuntuvat jokapäiväisiltä ja yhdentekeviltä, ovatkin itse asiassa hienoja juttuja joista on syytä olla kiitollinen. Että vessamatka joka tuntuu loputtomalta ja hankalalta joka päivä, onkin toissijainen murhe ja syytä on kiittää siitä, että ylipäänsä pääsen siistiin ja toimivaan vessaan. Tämä on nyt tätä maailmanparannusasiaa, mutta tottahan se on: kaikki ne pienet ja suuret asiat jotka otamme kodeissamme itsestäänselvyytenä, eivät ole sitä suurimmalle osalle ihmisistä. Enkä totisesti yritä sanoa että siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä, päinvastoin! Siitä on kuitenkin hyvä tuntea kiitollisuutta, koska onhan se ihanaa että voi koska vaan avata hanan ja juoda puhdasta ja jääkylmää vettä, joka vieläpä maistuu hyvältä. Kun on kiitollinen pienistäkin asioista, ei ehkä ole tarvetta vaihtaa 40-tuumaista televisiota 60-tuumaiseen. Ja mikä parasta, kun on kiitollinen, on myös onnellinen! Onnellinen omasta elämästään ja kaikista pienistä ja suurista asioista ja ihmisistä jotka siihen kuuluvat.
Lauri
