Joutilaana

Ensimmäinen viikko Sukrithamissa kääntyi viikonlopuksi. Sain lentokoneen ja intialaisen junan ilmastoinnista itselleni kurkkukivun ja nuhan, jotka alkavat hiljalleen helpottaa. Keho on tottunut keskipäivän 33 asteen lämpötilaan ja varsinkin ruuan tulisuuteen. Erilaiset upeat maut erottuvat viimein toisistaan, kun kaikki keskittyminen ei mene poltteen kestämiseen.

Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin omassa mielentilassa. Viikko on kulunut lähinnä aivojen palautuessa siitä hälystä jonka kohteena ne tavallisesti ovat. Täällä elän ilman kännykkää, radiota ja televisiota. Tietokonekin avataan vain hyötykäyttöön eli bloggaamiseen, kuvausmatskujen tallentamiseen ja vain pakon edessä sähköpostien lukemiseen ja tietysti yhteydenpitoon.


Päivisin, kun tytöt ovat koulussa ja Mahadev hoitamassa lastenkodin asioita kaupungissa, suurin osa ajasta kuluu ajatteluun tai lukemiseen. Digitaaliset ärsykkeet ovat minimissä.

Silti oloni on ollut oudon levoton. Tänään oivalsin tämän johtuvan siitä, että minussa on sisäänrakennettuna ajatus jonkinlaisesta luterilaisesta työmoraalista ja -perinteestä, jossa perusoletuksena on viisipäiväinen työviikko ja 40 tuntia työn alttarille uhrattua aikaa. Huvittavaa tässä on tietysti se, että kotonakin työni ja arkeni on kaukana tällaisesta. On paljon päiviä jolloin minulla ei ole välttämättä mitään pakollista tekemistä, ja sen vastapainona toisinaan 12-15-tuntisia kuvauspäiviä. Suomessa pyrin välttämään levottomuutta ja työmoraalin painoa hartioillani täyttämällä tyhjät hetkeni kaikenlaisella turhanpäiväisellä tekemisellä. Yleensä tähän kuuluu kaikki mikä jollain kaukaisella tavalla liittyy työhöni, mutta luulenpa että todellisuudessa kyse on facebookin, sähköpostin ja hs.fin välillä hyppimisestä. Välillä tarkistan ettei kännykkään ole tullut viestejä tai puheluita. Tällä tavalla voi viettää tuntikausia ja iltapäivällä todeta tehneensä työpäivän, mikä on tietysti tärkeintä.

Nyt olen joutunut kohtaamaan joutilaisuuteni. Meille tuodaan aamiainen, lounas ja illallinen valmiina eteen. Elämme täällä kuin täysihoitolassa. Olemme perhettä ja meidän osamme tässä perheessä ei ole tehdä ruokaa. Sitä varten täällä on erillinen henkilö ja tytöillä kiertävät vuorot, jotta he oppisivat taloudenhoitoa. Päiviini jää paljon tyhjää tilaa josta tuntea huonoa omaatuntoa.

Ensimmäinen viikko on toki ollut totuttelua paikkaan ja tutustumista tyttöihin. Vasta kohta alkavat ne työt, joita olemme tulleet tänne tekemään. Silti niistäkään ei tule muodostumaan täyttä työviikkoa eikä 16 tuntia suorittamista vuorokaudessa. Seuraavaksi aion opetella nauttimaan tästä ylimääräisestä ajasta jonka olen saanut lahjaksi. Mikä upea lahja se onkaan.

Tänään tyydytin sisäistä työetiikan vartijaani rakentamalla portaat kylpytiloihin johtavaan pieneen ylämäkeen, jotta pienempien lasten olisi helpompi kulkea pesulle ja vessaan. Tähän kului muutama tunti kantaen painavia kiviä toiselta puolen tonttia keskipäivän polttavassa kuumuudessa. Urakan jälkeen tunsin oloni kuin suureksikin työn sankariksi.

Lauri

Ekoja kertoja

Namaskaram!

Tämä reissu on yksi ekojen kertojen jatkumo. Kaksi ihanaa ekaa kertaa tältä viikolta: tanssitunti ja draamaopetus.

Mahadev oli pyytänyt paikalle opettajan, joka pitää minulle kolmen kuukauden ajan kaksi kertaa viikossa Barathanathyam-tanssitunnin. Lysti maksaa 15000 rupiaa. Iso osa omasta viihdebudjetista tipahtaa tähän, mutta niin olin suunnitellutkin.

Nyt minulla on elämäni ensimmäinen oma guru. Teimme alkuun seremonian, jossa tehdään tiettyjä liikkeitä ja rukouksia, kiitetään äiti maata ja uusi guruni siunasi minut oppilaakseen. Opetus saattoi alkaa.

Aloitimme perusteista. Siis todella perusteista. Nämä tunnit taitavat olla yhtä kärsivällisyysharjoitusta. Teimme koko ensimmäisen kerran ajan yhtä liikettä, jossa jalat tömistävät lattiaa. Tätä tehtiin eri nopeuksilla. Kuulostaa helpolta. Ei ole. Jalat pidetään voimakkaassa aukikierrossa, isommassa kuin oma fysiikkani antaa tällä hetkellä myöten. Polvia pitää taivuttaa niin, että koko ajan ollaan puolikyykyssä, paljon syvemmässä mihin etureisieni voimat riittävät. Ihan kamalaa! …eli nautin tietenkin joka hetkestä. Hiki virtasi, jalat tärisivät ja pilkkua viilattiin yhä vaan. Eteenpäin ei mennä, ennen kuin tämä perushomma on hallussa. Tanssimiseen antaa ihan oman fiiliksensä 33 asteen lämpötila ja opettaja, joka seisoo 20 sentin päässä kasvoistani taputtamassa rytmiä.

Sain kotiläksyksi opetella ekan kerran asiat täydellisesti seuraavaan kertaan mennessä. Onneksi täällä on talo täynnä tanssitaitoisia pikkuopettajia. Juuri nyt tuntuu siltä, että reidet olisi kaadettu täyteen sementtiä ja jalkapohjia piiskattu. Loistavan liikkunut olo siis!

Se vähemmän masokistinen eka kerta oli ensimmäinen draamaopetustunti Sukrithamin tytöille. Aloitimme sanattomilla harjoitteilla, liikuimme ja kuuntelimme toisiamme monenlaisin keinoin. Tytöt heittäytyivät mukaan nopeasti, nauroivat ja antoivat omia ehdotuksiaan yhteiseen tekemiseen.

Pidän draamatunteja kolme kertaa viikossa: yhteisen koko porukalle sekä omat kerrat isoille ja pienille. Nyt alkuun ollaan kuitenkin kaikki yhdessä ja totutellaan näihin uusiin työtapoihin. Oman säväyksensä antoi sähkökatkos, joten tunti pidettiin tunnelmallisesti taskulampun valossa.

Oli hauskaa nähdä, miten ensimmäinen draamahetki aktivoi lapsissa leikkienergiaa ja tunnin päätyttyä kaikki jäivät yhteiseen tilaan leikkimään omia laulu- ja tanssileikkejään pienissä porukoissa.

Paras palkinto tuli vähän myöhemmin illalla: ”Auntie! More drama, please?” Tähän oli helppo vastata myöntävästi.

Annamarika

P.S. Tässä(kin) kontekstissa tuntuu aivan mielipuoliselta, että meidän koulutusohjelma ollaan lopettamassa. En ikimaailmassa olisi pystynyt tähän hommaan ilman esittävän taiteen oppeja.

Mahadev - mestariverkostoituja

Teatteriopintojeni aikana meille on teroitettu koko neljän vuoden ajan, kuinka tärkeää verkostoituminen on. Viime kurssilla opettaja muistutti joka käänteessä kättelemään kaikkia, tutustumaan jokaiseen ja antamaan itsestään hyvä, ammattimainen kuva ihan joka käänteessä.

Tietenkin olen jo aiemmin ymmärtänyt, että on hyvä tuntea oikeat ihmiset. Luovilla aloilla se on elintärkeää. Kuitenkin nyt Sukrithamissa olen oppinut, kuinka merkityksellistä verkostoituminen todella voi olla.

Joskus yhden superverkostoitujan tunteminen riittää. Minä tunnen täältä yhden ja loppu tulee kuin itsestään. Tämä supermies on Sukrithamin johtaja Mahadev. Mitä ikinä sanon, Mahadev tuntee jonkun, joka voi auttaa. Ja hän todella tuntee kaikki.

Olemme olleet täällä nyt kolme päivää ja tähän mennessä on ehtinyt tapahtua muiden muassa seuraavat asiat:

Mainitsin, että voisin lähteä kaupunkiin hakemaan intialaista kännykkäliittymää. Mahadev: ”Minun ystäväni työskentelee Vodafonella. Voin ajaa teidät hänen luokseen heti, niin ei tarvitse jonottaa.”

Kerroin, että olen kiinnostunut Keralan tanssiperinteestä ja aion mennä johonkin tanssikouluun kurssille. Mahadev: ”Minulla on eräs ystävä, joka opettaa tanssia. Hän on hyvin arvostettu opettaja. Tarkistan, onko hän paikalla, vai jossakin muualla opettamassa.” Seuraavana päivänä sain tietää, että opettaja tulee tänne meille Sukrithamiin opettamaan minua.

Keskustelimme opinnäytetyöstäni. Mahadev: ”Ystäväni Shajesh on erikoistunut tantrameditaatioon. Teidän kannattaisi tavata. Hän voi kertoa sinulle kaikenlaista.” Niinpä eilen, matkalla puhelinoperaattoria hakemaan, pysähdyimme erään talon eteen ja Shajesh tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi luokseen. Tulos: sain oman harjoittelurutiinin ja kutsun tantraleirille erääseen ashramiin opiskelemaan tantraa syvällisemmin. Teen siis joulukuussa meditaatiomatkan eteläiseen Keralaan.

Näitä esimerkkejä on loputtomiin. Tämä verkostoitujaihme on erityinen hyöty tyttökodille. Kun tytöt sairastuvat ja joutuvat sairaalaan, on siellä eräs Mahadevin ystävä, joka antaa hoidon ilmaiseksi, sillä hän haluaa tukea Sukrithamissa tehtävää työtä. Kun Mahadev vaihtaa lahjoituseuroja rupioiksi, ei rahanvaihtaja ota lainkaan omaa palkkiotaan, vaan antaa koko summan, koska tietää rahojen menevän hyvään tarkoitukseen.

Eilen tapasimme erään Mahadevin ystävän. Hän valmistuu Kozhikoden yliopistosta terapeutiksi vuodenvaihteessa ja käy tarpeen tullen antamassa Sukrithamin tytöille terapiaa ilmaiseksi. Eilen hän oli kaupunkioppaamme, kun etsimme kaikkea tarpeellista pienistä kojuista. Olisimme jääneet ilman muuntajaa ja hammastahnaa ilman tätä auttajaa. Lisäksi saimme ystävän, joka esitteli meille kaupungin ehkä ainoan paikan, josta saa kunnon kahvia. Vastalahjaksi uusi ystävä sai kyydin kotiin, kun Mahadev palasi asioiltaan noutamaan meitä.

Mahadev pyörittää Sukrithamin tyttökotia yksin. Hän tekee töitä aamuvarhaisesta nukkumaanmenoon saakka ja uniaikaa on hyvänä yönä noin viisi tuntia. Kuitenkin, kun hänen ahkeruuttaan ihmettelee, sanoo Mahadev, ettei hän suinkaan ole yksin. Hänellä on laaja ystäväpiiri ja heistä kaikki ovat valmiita auttamaan omalta osaltaan, kun tarve tulee. Mahadevin vaikutuspiirissä tuntee oman idealismin latautuvan täyteen voimaansa.

Illalla vietimme synttäreitä, kun Divya täytti 14 vuotta. Mahadev osti kakun, me vastasimme suklaatarjoilusta.  Mahadev itse ei valitettavasti osallistunut juhlintaan; hän jonotti paikallisella poliisiasemalla antaakseen vielä yhdet kopiot meidän perheen passeista ja viisumeista loputtomaan byrokratiapyöritykseen.

Annamarika

Matkalla

Istumme junassa, matkaa on tehty jo melkein 6 tuntia. 40 tuntia vielä jäljellä. Lentomme saapui Delhiin n. 3.00 Suomen aikaa (6.30 paikallista) eli noin puolessa välissä normaalia yöunta, tosin puolikkaasta yöunesta ei ollut tietoakaan. Onneksi Enni sentään nukkui muutaman tunnin tuijotettuaan lentokoneen ruudulta saman hevospiirretyn kahteen kertaan.

Kaikki on mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Junaliput Nizamuddin-asemalta saatiin toivomaamme junaan joka lähti hitaasti kohti Keralaa. Tosin asemalla meille ilmoitettiin että juna on Mumbaista eteenpäin täynnä. Meidän täytyisi kysyä konduktööriltä löytyisikö jostain tilaa Kozhikodeen asti. Yleensä on kuitenkin aina löytynyt, joten toiveikkain mielin hyväksyimme kohtalomme ja hyppäsimme junaan. Mumbaihan on jo yli puolessa välissä matkaa.

Olo on vielä epätodellinen. Viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä menivät täydessä mielenhäiriössä. En saanut nukuttua ja sydän hakkasi kuin olisin ollut pahassakin hädässä. Kehoni reagoi todella voimakkaasti siihen jännitykseen ja huoleen jota tämä muutos päässäni pyöritti. Sellainen on osa minua ja tämän hyppäyksen tekeminen on loistavaa shokkihoitoa. Luonteessani on aina ollut kaksi puolta: optimisti joka katsoo asioiden positiivisia puolia ja jättää helposti huomiotta mahdolliset ja jopa todennäköiset huonot puolet, sekä huolestuja joka luulee korjaavansa optimistin jättämiä jälkiä syyttämällä itseään ja huokailemalla todellisia ja keksittyjä, menneitä ja tulevia murheita. Nämä kaksi törmäävät välillä toisiinsa ja seurauksena on vatsanväänteitä ja katastrofikuvia joissa olen puilla paljailla, vaarantanut kansallisen turvallisuuden, suututtanut ystäväni ja kadottanut kirjastokorttini. Aika harvoin osun murehtimisessani todellisen kokoiseen arvioon tilanteesta.

Tälle matkalle lähteminen oli harvinaisen suuri osuma molempiin puoliini. Ikävä kyllä murehtija sai vallan viimeisten päivien ajaksi ja ystäväni saivat hyvästellä poissaolevan, kalpean ja sätkyn minän. Toivon mukaan keväällä kotiin palaa toisenlainen ihminen. Ymmärsin hetki sitten tämän olevan osa matkamme tarkoitusta minulle. Ihmisen sisällä tapahtuva muutos on joskus hyvin hidasta, se vähän kuin odottelee jotain joka todella sysäisi sen liikkeelle. Minulle valmistautuminen tähän talveen on ollut se sysäys, ja sen ymmärtäminen tapahtui juuri.

Maisema vaihtuu ikkunassa verkkaisesti. Intialaiset lapset leikkivät Ennin kanssa viereisessä makuutilassa. Anna nukkuu univelkaa pois yläpedissä. Maailma ei ole vielä kaatunut vaikka olemme täällä. Ehkä minäkin saan kohta soviteltua rauhan eri puolieni välille. Ainakin nyt tuntuu siltä. Ja onhan minulla 4 ja puoli kuukautta aikaa rauhanneuvotteluille.

P.S. Neljä konduktööriä on tähän mennessä käskenyt kysyä jatkolipusta seuraavalta. Nukkumaanmenoaika on jo mennyt, mutta pitää vielä odottaa tunnin päästä saapuvaa virkamiestä, jolla on ilmeisesti enemmän tietoa kuin edellisillä. Toivon mukaan meitä ei potkita junasta aamulla Mumbaissa ihan vain siksi, ettei kukaan viitsinyt ottaa asiaamme hoitaakseen.

Lauri